Kuten blogiani pitempään seuranneet tietävätkin, olen kylähullu. Eli siis heikkona kaikkiin idyllisiin pikkukyliin, enkä varmaan ikinä kyllästy italialaisiin keskiaikaisiin kukkulakaupunkeihin ja niiden kapeisiin mukulakivikujiin, vaikka perheeni kuinka väittäisi, että ne näyttävät kaikki samalta. Kun siis alkoi näyttää, että koronan vuoksi asetetut liikkumisrajoitukset oikeasti vähitellen puretaan,  aloin etsiä ensimmäistä matkakohdettani Italian kauneimpia kyliä esittelevältä I Borghi più belli d’Italia -sivustolta kuten niin monta kertaa aiemminkin. Vaikka lähin suomenkielinen vastine borgolle (monikko borghi) onkin kylä, niin sana ei täysin selitä, mikä ”borgo” on. Borgolla tarkoitetaan pientä yleensä linnoituksen ympäröimää italialaiskaupunkia, joka on rakennettu keskiajalla (n. 500–1400) tai renesanssiajalla (n. 1400–1600). Eli juuri sellaista paikkaa, joita rakastan. 

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, 18.5. alkaen saimme liikkua ilman lupalappua ja kotikaupunkia kauempana omalla alueella. Rooma kuuluu Lazion alueeseen, jonka kauniit kylät  eivät ole niin tunnettuja ja suosittuja kuin naapurialueiden, vaikka Bracciano-järven rantakaupungit, paavin kesäkaupunki Castel Gandolfo, Sermoneta  ja muut alueen kukkulakaupungit eivät yhtään häviä Toscanan tai Umbrian kylille. Merkitsin Lazion kauneimpien borgojen  listalta karttaan kaikki kylät, joissa en vielä ollut käynyt ja yllätyin vähän, että niitä oli niin paljon.  Kuvien ja ajomatkan perusteella valitsin ensimmäisen koronaeristyksen jälkeisen päivämatkan kohteeksi reilun tunnin ajomatkan päässä olevat Percilen ja  Castel di Toran kylät. Näistä jälkimmäinen oli niin ihana, että Italian kaunein kylä on tainnut löytää voittajansa. 

Unelias pikkuinen Percile

Ensimmäinen pysähdyskohteeni oli kuitenkin Percile, pikkuruinen, vain reilun 200 asukkaan kylä n. 60 kilometriä Roomasta itään. Kylässä oli aamupäivällä suorastaan unelias tunnelma. Pienen piazzan baarissa istui pari miestä kahvilla, pikkukaupan edessä olevalla penkillä luki vanha mies lehteä ja irrallaan oleva koira kävi ärhentelemässä Tuiskulle. Tuntui siltä, että minuakin tuijotettiin vähän epäluuloisesti, sillä olinhan ulkomaalainen ja ilman maskia eli ties mistä koronapesästä tulossa. Mutta ehkä vain kuvittelin, sillä kaikki (kolme) näkemääni ihmistä vastasi kuitenkin ystävällisesti tervehdyksiini. Kaikilla oli maskit (ainakin mukana).

Pikkuruinen Percile oli kuitenkin nopeasti nähty ja vaikka se kapeine kujineen, pittoreskine piazzoineen, portaineen ja talojen välistä vilkkuvine maisemineen olikin söpö, se ei kuitenkaan kuulu kauneimpiin vierailemiini kyliin. Ehkä minusta on tulossa vähän kranttu.

Turkoosi Turano-järvi

Matka jatkui kohti Turano-järveä ja sen lähellä olevaa Castel di Toraa. Mutkainen tie ei juuri maisemillaan hurmannut, sillä aikamoista puskaa. Vain yhdessä kohtaa avautui hieno maisema alas laaksoon, mutta siihen ei tietenkään voinut pysähtyä. Mutta kun ensin Turano-joki ja sitten Turano-järvi tuli esiin, henkeni salpautui. Niin turkoosia vettä en osannut odottaa Laziossa!

10 kilometriä pitkä ja 36 kilometriä ympärysmitaltaan oleva Turano-järvi on itse asiassa tekojärvi. Se rakennettiin vuonna 1936, kun Turano-joelle tehtiin pato vesivoiman tuottamiseksi ja joen tulvien estämiseksi. Lähelle rakennettiin samaan aikaan myös toinen tekojärvi, Salto-järvi. Keinotekoisia järviä yhdistää maanalainen tunneli ja ne syöttävät yhdessä vettä Cotilian vesivoimalaitokseen. Järven rannalla olevien kalastajien määrästä päätellen siihen on istutettu myös jotain kaloja. Näin myös veneitä ja vene-, kanootti- ja polkuvenevuokraamoja. Uimarantaa en nähnyt, mutta ehkä sellainenkin löytyy. Joku auringonottaja rannalla jo olikin.

Jos Turano-järvi onkin keinotekoinen ja nuori, niin sen laidalla kohoava Castel di Tora on aito keskiaikainen kukkulakaupunki.

Lumoava Castel di Tora

Jätin auton parkkiin ehkä maailman kauneimmalle parkkipaikalle, sillä siltä avautui hienot näkymät niin alapuolella kimmeltävälle turkoosille järvelle kuin yläpuolella kohoavalle keskiaikaiselle kivikylällekin. Parkkipaikka oli melkein tyhjä, sillä oli vain yksi pakettiauto, jonka takaovet olivat auki. Paljastui, että pakettiautosta myytiin viiniä. Mitäpä muutakaan. Kun lähdin kapuamaan ylös kohti kylää, vastaani tulikin vanhempi pariskunta, joka oli matkalla viiniostoksille. Päättelin sen siitä, että nainen kantoi käsissään yhtä isoa damigianaa (koripulloa) ja miehellä oli vielä kaksi samanlaista nokkakärryissä. Ehkä olisi siinä vaiheessa pitänyt kääntyä takaisin itsekin ostoksille. Jos italialainen pariskunta ostaa 90 litraa viiniä, senhän täytyy olla hyvää, eikö?

Jatkoin kuitenkin matkaani kohti kylää. Vanhojen keskiaikaisten talojen välissä mukulakivikujia kulkiessani tuntui taas siltä, että tein aikamatkan historiaan. Mikään moderni ei häirinnyt vaikutelmaa. Viiniostoksilla olevan pariskunnan lisäksi en nähnyt edes muita ihmisiä (tosin kylässä on vain 270 vakituista asukasta). Keskuspiazzalla oli baari, josta arvelin saavani pizzapalan lounaaksi, ellen sitten ostaisi jotain pienestä juusto- ja lihakaupasta. Mutta ensin halusi tutustua kylään vähän tarkemmin.

Ja mikä lumoava borgo Castel di Tora onkaan!

Kuljeskelin ihan onnessani koiran kanssa kapeita kujia, kaarikäytäviä ja portaita ja ihailin kukkaistutuksia ja sieltä täältä talojen välistä pilkottavaa järveä, kunnes huomasin, että valitsemani (yllättävän jyrkkä) kuja näytti vievän alas rantaan. Tarkoituksenani olikin löytää se silta, joka veisi järven toiselle puolen niin, että voisin ottaa kuvia koko borgosta. Ilmeisesti tämä tai vain upeat näkymät ovat monen muunkin haave, sillä sillan toisella puolen oli lukuisia retkipöytiä, joiden ääressä olisi voinut nauttia eväitään. Jos niitä olisi ollut. Maisemasta (ja vesipullon sisällöstä) nautin kyllä pitkän aikaa.

Kun sitten lähdin nousemaan toista (yllättävän jyrkkää) katua ylös takaisin kylään, oli italialainen lounasaika jo pitkällä. Ohitin viehättävän näköisen ravintolan, mutta koska sen ne terassipöydät, joista on näköala järvelle, olivat varattuja ja muutenkin terassi aika täynnä (siellä oli ehkä 7 ihmistä, mutta olin vielä koronaeristysmoodissa), päätin jatkaa ylhäällä näkemääni baariin. Mutta voi, sepä olikin nyt kiinni. Samoin kuin juusto- ja leikkelekauppakin ja kaikki muutkin. Unohdin siestan.

Harkitsin hetken paluuta takaisin ravintolaan, mutta koska muutama pisara taivaalta varoitti tulossa olevasta sateesta suuntasimme takaisin parkkipaikalle. Sieltäkin oli viininmyyjä pakettiautoineen kadonnut eli jouduin lähtemään Castel di Torasta ihan kuivin suin. Mutta ei hätää, palaan varmasti takaisin tähän uuteen suosikkikylääni!

Pahoittelen, jos että tämä postaus aiheuttaa matkakuumetta tai Italian ikävää.