Stendhalin eli Firenzen syndroomaksi sanotaan esteettisen kokemuksen aiheuttamaa äärireaktiota, jossa ihminen hurmioituu esimerkiksi kuvataiteen edessä niin, että saa fyysisiä oireita kuten itkukohtauksia, sydämentykytyksiä, pyörtymisiä tai jopa ohimeneviä psykoottisia sekavuustiloja. Nimen taustalla on 1800-luvulla eläneen kirjailijan Henri Bayle Stendahlin kertomus matkastaan Firenzeen, jossa hän Santa Crocen kirkon yhden kappelin kattofreskojen alla sai niin voimakkaan liikutustilan, että lankesi polvilleen, eikä voinut ymmärtää, mikä häneen oli iskenyt.

Kun tulin ulos Santa Crocesta, minulla oli sydämentykytystä, jota Berliinissä kutsutaan hermoiksi. Elinvoimani olivat uupuneet ja pelkäsin kaatuvani kävellessäni.
(Henri Beyle Stendahl teoksessaan Rome, Naples et Firenze 1811)

1970-luvulla firenzeläinen psykologi Graziella Magheri alkoi tutkia samantapaista ilmiötä, koska hänen vastaanotolleen tuotiin toistuvasti turisteja, jotka olivat Firenzen taidekohteissa saaneet samanlaisen voimakkaan kohtauksen kuin Stendahl aikoinaan. Magherini nimesi Stendhalin mukaan oireyhtymän, jossa taideteos laukaisee katsojassa odottamattoman ja hallitsemattoman liikutustilan.

Varsin kuvaavaa minulle on, että minä pääsin lähimmäksi tällaista kokemusta keskiaikaisessa pikkukylässä.

Kun perheen miesväki lähti viime hiihtolomalla perinteiselle isä – poika-laskettelumatkalle Dolomiiteille ja tytär koulun matkalle Marokkoon, päätin lähteä pariksi päiväksi yhden naisen ja koiran roadtripille kiertelemään lähialueeni Lazion kyliä.  Tavoitteenani oli kiertää niin monta keskiaikaista pikkukylää kuin vain halusin ja pysähtyä tai koukata katsomaan kaikkia matkan varrella näkemiäni kyliä, vaikka olinkin valinnut Instagramin ja erinäisten ”kauneimmat kylät” -listausten perusteella muutaman kylän reittini pohjaksi (joku ehkä muistaa kertomukseni siitä, kuinka siinä sitten kävikään).

Iltapäivään mennessä olin ehtinyt kiertää jo muutaman kylän ja huomannut niiden kapeilla kujilla kulkemisen tekevän minut hyvin onnelliseksi. Luulen, että tunnen kylissä samaa kuin monet sanovat tuntevansa luonnossa liikkuessaan. Minusta luonto – etenkin metsä – on vähän pelottava ja rentoudun ja rauhoitun paremmin hiljaisilla mukulakivikujilla kuin hankalakulkuisessa metsässä hyttysten syötävänä.

Collalto Sabino oli yksi etukäteen valitsemistani kylistä, mutta melkein jätin menemättä sinne, kun aloin katsella tarkemmin reittiä sinne. Se vaikutti olevan aika syrjässä ja mutkaisen tien päässä.  Onneksi kuitenkin menin kylään, sillä se oli itkettävän ihana. Kirjaimellisesti.

Collalto Sabinoa voi todella kutsua kätketyksi helmeksi: niin vaikea se oli löytää. Navigaattori ei tietenkään toiminut ylhäällä kukkuloilla, vaan ohjasi minne sattui, eikä opaskylttejäkään pienellä vuoristotiellä juuri näkynyt. Kun viimein löysin perille, parkkeerasin auton suosiolla kylän laitamille, sillä sen kadut näyttivät siltä, ettei niissä mahtuisi kääntymään hevoskärryilläkään.

Mitä syvemmälle kylään kävelin, sitä enemmän tunsin siirtyväni kuin toiseen aikaan ja maailmaan. Se oli kapeine mukulakivikujineen, muureineen, portaineen ja vanhoine ovineen kuin naurettavan kauniin keskiaikaisen kylän kulissi. Mutta henkeni salpautui todella vasta, kun saavuin piazzalle, jonka keskellä oli suihkukaivo ja laidalla kohosi upea linna. Siis ihka oikea linna, jossa oli tornit ja laskusilta ja kaikkea! Tuijotin sitä ja tunsin veden kohoavan silmiini.

Pyyhin silmäni tietysti nopeasti ja vilkaisin ympärilleni: eihän kukaan vaan nähnyt reaktiotani. Mutta moisesta ei ollut pelkoa, sillä osa Collalto Sabinon lumovoimaa oli, että kiertelin siellä aivan yksin. Näin koko kylässä vain pari ihmistä, enkä nähnyt tai ainakaan muista nähneeni siellä edes yhtään auki olevaa kauppaa tai kahvilaa. Vain ikkunaluukkujen alapuolelle kuivumaan ripustetut pyykit ja katujen varsille parkkeeratut autot kertoivat, että siellä on myös asukkaita. Kyllä, kylään pääsi myös toista kautta autolla isommalle piazzalle asti ja itse asiassa pois lähtiessäni muurien ulkopuolella näkemäni parkkiruutujen suuri määrä viittaa siihen, ettei se aina ole yhtä tyhjillään.

Tätä postausta varten tein toisenkin ihmiskokeen. Ajattelin selvittää, pystyisinkö kirjoittamaan blogijutun selvittämättä mitään taustatietoja paikasta. Vaikeaa se oli, mutta en siis tiedä Collalto Sabinon historiasta tai kuka, miksi ja milloin sen linnan on rakennuttanut, yhtään enempää nyt kuin silloin kun saavuin kylään.

Voi olla, että Collalto Sabino ei olisi  nostanut esiin niin voimakkaita tunteita, jos olisin tiennyt linnasta tai lähestynyt sitä toista reittiä. Mutta nyt se vei jalat alta. Collalto Sabino on Italian kaunein kylä. Piste.

Onko joku paikka tai taideteos aiheuttanut teille jotain Stendahlin syndrooman kaltaista odottamatonta liikutustilaa?