Rooman pitkään historiaan mahtuu lukuisia murhia, mestauksia ja muita epämääräisiä kuolemantapauksia. Ei siis ihme, että auringon laskettua ja turistimassojen kadottua kaduilta ikuisessa kaupungissa kerrotaan vaeltavan yhden jos toisenkin levottoman sielun! Olen varma, että jokaisessa Rooman vanhassa villassa, luostarissa ja kirkossa on omat haamunsa, mutta esittelen nyt vain muutamia tunnetuimpia.

Seuraavien kummitustarinoiden jälkeen katsoo Rooman tunnettuja nähtävyyksiä taas uusin silmin. Ja ehkä välttelee niitä hämärän laskeuduttua…

Messalina – Antiikin Rooman kaunis keisarinna

Palatinus-kukkulan varjoisilla rinteillä etsii itselleen taas uutta rakastajaa Messalina, keisari Claudiuksen nuori, kaunis ja uskoton vaimo, joka teloitettiin vain 23-vuotiaana vuonna 48. Oikeastaan hänen nuoruutensa päättyi jo 14-vuotiaana, kun keisari Caligula pakotti hänet avioliittoon Messalinaa lähes 40 vuotta vanhemman, änkyttävän ja ontuvan Claudiuksen kanssa. Messalina oli tulevan keisarin kolmas vaimo.

Pakkoavioliittoon tyytymätön nuori Messalina etsi lohtua muiden miesten sylistä. Hänen avioliiton ulkopuoliset suhteensa ja vilkas seksielämänsä olivat aikansa tunnettu salaisuus. Jopa sellaiset antiikin roomalaiset historioitsijat kuin Suetonius, Tacitus ja Juvenal ovat kertoneet hänen sivusuhteistaan kirjoissaan. Kun tyttö rakastui konsuli Gaius Silioon niin, että suunnitteli uutta avioliittoa tämän kanssa, tieto hänen uskottomuudestaan päätyi myös jo keisariksi nousseen Claudiuksen tietoon ja tämä määräsi puolisonsa teloitettavaksi.

Monet väittävät nähneensä läpikuultavaan silkkiin pukeutuneen kauniin naishahmon tanssivan pitkät tummat hiukset hulmuten kuunvalossa vanhojen Palatinuksen palatsirakennusten keskellä, kenties etsien sitä rakkautta ja vapautta, joka häneltä evättiin eläessään. Toiset kertovat tuntevansa Palatinuksella yhtäkkiä ruusun tuoksua tyhjässä huoneessa tai kuulevansa nuoren naisen itkua. Erityisesti Messalina viihtyy raunioilla lokakuun iduksena (joka roomalaisen kalenterin mukaan on 15.10), jolloin hänet mestattiin.

Nero – paha keisari, joka ei suostu jättämään Roomaa

Nero (37 – 68) on eittämättä kuuluisimpia Rooman keisareista. Uskotaanhan hänen yhä kerran jopa polttaneen koko Rooman saadakseen tilaa Domus Aureaa eli kultaista taloaan varten. Nero surmasi itsensä (ns. pakon edessä) vuonna 68. Hänen tuhkansa haudattiin nykyisen Piazza del Popolon aukiolle ja haudalle istutettiin pähkinäpuu.

Pian kuitenkin alettiin kertoa nopeasti suureksi kasvaneen puun oksille pesiytyneen epäilyttävän paljon paholaisen lintuina pidettyjä korppeja. Puun kerrottiin olevan kirottu ja paikalliset uskoivat demonien tanssivan sen ympärillä öisin, keisari Nero tietysti heidän mukanaan. Monet väittävät kuulleensa Neron huutavan öisin kuuluisat viimeiset sanansa: ”Minkä taiteilijan maailma minussa menettääkään!”

Lopulta paavi Paschalis II kyllästyi huhuihin kummittelevasta keisarista ja määräsi vuonna 1099 puun kaadettavaksi ja sen tilalle rakennettavaksi kappelin; hän sanoi nähneensä näyn, jonka mukaan näin pahat henget karkoavat. Vuonna 1227 paavi Gregorius IX laajensi kappelin kirkoksi, joka nykyään tunnetaan Santa Maria del Popolona.

Keisari Neron kerrotaan yhä kiertelevän kirkon ympärillä etsimässä hautapaikkaansa. Erityisesti Neron kuolinpäivän tienoilla kesäkuun 9. päivänä aukiolla sanotaan tapahtuvan outoja asioita.

Beatrice Cenci – Castel Sant’Angelon valkoinen nainen

Castel Sant’Angelon käytävillä ja Enkelien sillalla vaeltava valkoinen hahmo on yksi Rooman tunnetuimmista ja traagisimmista kummituksista. Hän on Beatrice Cenci, kaunis nuori aatelisneito, joka syntyi vuonna 1577 yhteen Rooman vanhimmista ja varakkaimmista perheistä. Hänen elämänsä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ylellinen.

Beatricen isä, Francesco Cenci, oli tunnettu väkivaltaisesta luonteestaan ja julmuudestaan. Hän pahoinpiteli ja ahdisteli perhettään jatkuvasti, ja erityisesti Beatrice joutui kärsimään isänsä hirvittävistä teoista, myös insestistä. Vuosia kestäneen väkivallan jälkeen Beatrice ilmiantoi isänsä viranomaisille, mutta hänen avunpyyntönsä kaikui kuuroille korville, vaikka kaikki tiesivät, millainen hirviö Francesco Cenci oli.

Kun isä sai tietää tyttärensä ilmiannosta, hän lähetti koko perheensä suvun Petrella del Saltossa sijaitsevaan linnaan. Siellä Beatrice yhdessä äitipuolensa Lucrezian, veljiensä Giacomon ja Bernardon ja Beatriceen rakastuneen voudin kanssa päätyivät epätoivoiseen tekoon lopettaakseen isän hirmuvallan. Francesco huumattiin oopiumilla ja hakattiin sitten kuoliaaksi. Ruumis heitettiin linnan parvekkeelta alas, jotta se näyttäisi onnettomuudelta. Perheen palvelija ei kuitenkaan uskonut tarinaa ja kertoi epäilyksistään viranomaisille. Perhe pidätettiin ja kidutuksen jälkeen vouti tunnusti murhan.

Oikeudenkäynti herätti valtavaa huomiota Roomassa. Monet kaupunkilaiset, myöa useat merkittävät aatelisperheet, anoivat armoa Beatricelle. Samaan aikaan Roomaa ravistelivat kuitenkin useat muut aatelisperheiden sisäiset murhat, ja paavi päätti tehdä Cencin perheestä varoittavan esimerkin, nuorta Beatriceakaan säästämättä.

Beatrice teloitettiin julkisesti 11. syyskuuta 1599 Sant’ Angelon sillan kupeessa. Hän oli vain 22-vuotias. Teloitukseen saapui tuhansia roomalaisia, ja monet itkivät nähdessään nuoren naisen astuvan mestauslavalle valkoisessa puvussaan ja pää pystyssä.

Siitä lähtien joka vuosi syyskuun 10. ja 11. päivän välisenä yönä nuoren naisen haamun kerrotaan kävelemässä edestakaisin Castel Sant’Angeloon johtavaa siltaa pitkin kantaen leikattua päätään käsissään. Jotkut sanovat nähneensä hänet myös vanhassa kodissaan Palazzo Cencissä Ghettossa, missä valkoinen hahmo istuu ikkunassa katsellen Tiberin virtaa.

Beatricen tarina koskettaa roomalaisia yhä tänäkin päivänä, ja monet pitävät häntä pikemminkin marttyyrina kuin murhaajana. Vuosittain hänen teloituspäivänään ihmiset tuovat kukkia Sant’Angelo-sillalle ja sytyttävät kynttilöitä hänen muistokseen. Beatricen tarina on inspiroinut myös lukuisia taiteilijoita. Guido Reni maalasi kuuluisan muotokuvan Beatricesta juuri ennen hänen teloitustaan – tosin historioitsijat kiistelevät, onko maalaus todella Beatricesta. Percy Bysshe Shelley on kirjoittanut hänen tarinastaan näytelmän ja Stendahl novellin.

Pimpaccia – Mustilla vaunuilla hurjasteleva ylhäisönainen

Rooman kuuluisimpia kummituksia on ehdottomasti Donna Olimpia Maidalchini (1592-1657), joka tunnetaan paremmin lempinimellä ”Pimpaccia”. Lempinimi juontaa juurensa roomalaisessa murteessa turhamaista, ylpeää ja röyhkeää naista tarkoittavasta sanasta pimpa, josta halventava pääte -accia tekee vielä negatiivisemman. Pelätty, vaikutusvaltainen ja siksi ”inhottavaksi turhamaiseksi nartuksi” nimetty Donna Olimpia on ehdottomasti lempikummituksiani Roomassa! Hän kun ei ole mikään kuvankaunis nuori viaton marttyyri, vaan on tullut ikuistetuksi lyhytkaulaisena keski-ikäisenä naisena, jota pelättiin. Ja vihattiin niin, että jäkipolville on säilynyt varsin epämiellyttävä kuva hänestä.

Donna Olimpia on myös ”lähikummitukseni” , sillä tämä 1600-luvulla elänyt vaikutusvaltainen nainen oli naimisissa Pamphilio Pamhiljin kanssa, joka hankki lempipaikkani Roomassa eli Villa Pamphiljin puiston . Donna Olimpia oli Pamphilion pikkuveljen eli sittemmin paaviksi nousseen Innocentius X:n käly ja siksi Pimpacciasta tuli miehensä kuoleman jälkeen niin vaikutusvaltainen nainen Roomassa, että häntä kutsuttiin jopa paavittareksi.

Donna Olimpia oli nimittäin ainoa henkilö, johon paavi Innocentius X luotti jokaisessa päätöksessään. Siksi suurlähettiläät ja muut tiesivät, että ainoa pääsy paavin juttusille oli hänen kauttaan. Tätä varten he kirjaimellisesti peittivät hänet kullalla ja korvaamattomilla lahjoilla. Donna Olimpialla sanotaan olleen pakkomielle rahasta ja vallasta, eikä hän piitannut ihmisistä. Hänen sanotaan ajaneen jo elinaikanaan mustilla hevosvaunuillaan kovaa köyhien yli. Ei siis ihme, että legendat kertovat Pimpaccian rangaistuksena synneistään olevan tuomittu ajamaan ikuisesti mustilla vaunuillaan pitkin Rooman katuja.

Kummitustarinat ahneesta Pimpacciasta juontavat juurensa siihen, kun paavi Innocentius X heitti henkensä 7. tammikuuta 1655. Donna Olimpian sanotaan keränneen kaksi arkullista kultakolikoita paavin kuolinvuoteen alle ja palanneen hakemaan niitä, kun paavia vietiin pois. Hän pakeni kolikoineen hevosvaunuilla Piazza Navonalla sijaitsevalle palatsilleen ja kieltäytyi palauttamasta rahoja tai jopa maksamasta paavin hautajaisia. (No, nehän olivat oikeasti *hänen* perintörahojaan, ei Vatikaanin, joten minulta propsit tästä.) ”Pimpaccia” kuoli ruttoon kotonaan kaksi vuotta myöhemmin.

Erityisesti tammikuun 7. päivän öinä monet väittävät nähneensä mustan hevoskärryn kiitävän Piazza Navonalta Ponte Sistoa kohti ennen päätymistä Tiberin jokeen. Vaunuista kuuluu tarinoiden mukaan kultakolikoiden kilinää. Tarinat kertovat, että jos joku onnistuu heittämään kolikon vaunuihin niiden kiitäessä ohi, Pimpaccia palauttaa sen tuhatkertaisena. Harva kuitenkaan uskaltaa yrittää, sillä epäonnistuminen tietää varmaa kuolemaa seuraavan vuoden aikana.

Costanza Conti de Cupisin kauniit kädet

Pimpaccia ei saa yksin hallita Piazza Navonaa haamunakaan, vaan siellä kummittelee myös 1600-luvulla elänyt roomalainen aatelisnainen Costanza Conti De Cupis. Tai oikeastaan Piazza Navona -aukion laidalla olevassa perheen palatsissa kummittelee hänen kätensä.

Tekoälyn avulla luotu jäsi Piazza Navonan yllä-

Costanza tunnettiin nimittäin erityisen kauniista käsistään. Costanzan kädet olivat niin täydelliset, että useat taiteilijat pyysivät saada käyttää niitä mallina maalauksissaan ja veistoksissaan ja siten niiden maine levisi kautta Rooman. Taiteilija Bastiano teki käsistä jopa kipsimuotin, joka asetetiin näytteille hänen Via dei Serpentin työhuoneensa ikkunalle, jotta ohikulkijatkin voisivat ihailla niiden täydellisyyttä.

Kädet koituivat Costanzan kohtaloksi, sillä eräänä päivänä muuan mustalaisnainen tai legendan toisen version mukaan Vincoli San Pietron munkki ennusti kipsiversion nähtyään, että nainen, jolle kädet kuuluivat, menettäisi ne pian. Costanza oli kauhuissaan kuultuaan ennustuksessa. Hän pyysi kipsivaloksen tuhoamista, eikä enää poistunut kotoaan koskaan lähtenyt talostaan ​​siinä toivossa, että ennustus ei toteutuisi.

Mutta kerran kirjoessaan hän pisti neulalla sormeensa. Pieni haava aiheutti ensin tulehduksen ja sitten kuolion,  jonka vuoksi käsi oli amputoitava . Oli kuitenkin liian myöhäistä: Costanza kuoli muutaman päivän päästä verenmyrkytykseen vain 20-vuotiaana.

Siitä lähtien, erityisesti kuutamoisina öinä, ohikulkijat ovat raportoineet nähneensä palatsin toisen kerroksen ikkunassa aavemaisen näyn: kauniit, läpikuultavat naisen kädet, jotka lepäävät ikkunalaudalla. Kädet näyttävät melkein eläviltä, mutta kun niitä katsoo tarkemmin, ne katoavat hitaasti näkyvistä.

Kreivi Cagliostro ja hänen kaunis vaimonsa Lorenza Feliciani

Olen kirjassani Kylässä Italiassa kertonut kreivi Cagliostrosta aka Giuseppe Balsamosta, 1700-luvulla eläneestä kunnianhimoisesta alkemistista ja vapaamuurarista – ja väärentäjästä ja huijarista – joka kummittelee yhdessä kirjani kylistä San Leossa Emilia-Romagnan alueella. San Leon linnoituksen ovettomaan ja ikkunattomaan selliin Euroopan hoveja kauniin vaimonsa kanssa kierrellyt huijarikreivi (joka ei siis ollut aatelinen ollenkaan) tuomittiin Roomassa pidetyn oikeudenkäynnin jälkeen. San Leon pikkukylästä aikansa julkkis Cagliostro ehtii kummittelemaan myös Roomaan: eihän haamuja välimatkat pidättele.

Elinkautisen tuomion Cagliostro sai, kun hänen vaimonsa ilmiantoi ”kreivin”, joka pidätettiin kesken spiritististä istuntoa, jossa oli täytettyjä pöllöjä, eläviä käärmeitä lasipulloissa ja pääkalloja. Vaikea siinä on kiistää harhaoppisuuttaan! Cagliostro oli tavannut tulevan vaimonsa, kuvankauniin seitsemäntoistavuotiaan Lorenza Serafina Felicianin joidenkin tarinoiden mukaan vankilassa, toisten mukaan bordellissa, joka sijaitsee aivan Vicolo delle Grottella, lähellä Campo de- Fioria. Kuten kirjassani kerron, suuri osa yhtäkkiä Euroopan hoveihin ilmestyneen kreivi Cagliostron tuloista koostui kauniin kreivitär Serafinan parittamisesta. Kyseessä ei siis ollut varsinaisesti mikään vuosisadan rakkaustarina. Tästä huolimatta tarinoiden mukaan Cagliostro palaa Vicolo delle Grottelle ja huutaa epätoivoisesti vaimonsa nimeä.
Lorenza Feliciani eli ”kreivitär Serafina” vapautettiin syytteistä avunannosta Cagliostron rikoksiin, mutta hänet tuomittiin 15 vuodeksi Santa Apollonian luostariin, jossa hän kesti vain vuodesta 1806 vuoteen 1810, jolloin hän kuoli. Hänen kerrotaan katuneen Cagliostroa vastaan esittämiään syytöksiä ja siksi kulkee kasvot mustalla hunnulla peitettynä haamuna aina samaa reittiä Trasteveren ja sen paikan välillä, jossa Cagliostro pidätettiin etsimässä epätoivoisesti miestään. Ehkä nämä kaksi haamua joskus vielä kohtaavat. Ja mitä sitten tapahtuu?

Mastro Titta – paavin luottoteloittaja

Kaunis Beatrice ei ole ainoa haamu, joka vaeltaa Castel Sant’Angelon sillalla. Juuri ennen auringonnousua sillalla voi tavata punaiseen viittaan sonnustautuneen hahmon. Hän on Giovanni Battista Bugatti (1779-1869) eli legendaarinen Mastro Titta, paavillisen Rooman kuuluisin teloittaja. Hän teloitti uransa aikana 516 vankia.

Julkiset teloitukset tapahtuivat tuohon aikaan Piazza del Popololla tai Campo de’ Fiorilla. Teloittajat eivät voineet asua kaupungin muurien sisällä, vaan he saattoivat ylittää joen vain teloituspäivänä. Mastro Titta Mastro Titto eli vaatimattomassa asunnossa Trasteveressa, lähellä Ponte Siston siltaa, ja hän suuntasi Tiberin toiselle puolen vain työtehtävissä. Tästä syntyi yksi 1800-luvun Rooman suosituimmista sanonnoista: ”Mastro Titta ylittää sillan.” . Joku teloitettaisiin samana päivänä.

Mastro Titta hallitsi kaikki mestauksen lajit: hirttämisen, tappamisen lepakolla (!), giljotiinin ja jopa sen, joka oli varattu erityisen hirvittävien rikosten tekijöille: tuomitun ruumista vedettiin yhtaikaa neljään suuntaan, kunnes tämä hajosi.

Pelätyn Mastro Tittan kerrotaan olleen myös syvästi uskonnollinen mies, joka rukoili jokaisen teloitetun sielun puolesta. Hänen kerrotaan pitäneen tarkkaa kirjaa kaikista teloituksistaan ja jättäneen jälkeensä päiväkirjan, jossa hän pyysi anteeksiantoa sekä itseltään että niiltä, joiden elämän hän oli joutunut päättämään. Mastro Tittalla oli tapana tarjota myös tuomituille ripaus nuuskaa, jotta kärsimys olisi siedettävämpi. Joten jos tapaat oudon henkilön Ponte Sant’Angelolla tarjoamassa sinulle tupakkaa, juokse karkuun: hän voi olla Mastro Titta, Rooman teloittaja.

Loppusanat

Ei ole ihme, että Rooman vuosisatojen – tai -tuhansien! – aikaiset tapahtumat ja tarinat ovat synnyttäneet lukemattomia kummitustarinoita. Tässä olen esitellyt vain ne kuuluisimmat ja niissäkin oli valinnanvaraa! Rooman kummituksiin voi törmätä myös roomalaisten ruukkujen sirpaleista muodostuneella Monte Testacciolla: paikalliset kertovat, että täysikuun öinä kukkulalta voi kuulla muinaisten roomalaisten viinijuhlien kaikuja. Tarinoiden mukaan kukkulan uumenissa juhlii edelleen niiden sielujen joukko, jotka hukkuivat Tiber-jokeen humalaisen juhlimisen seurauksena.

Myös Muro Torto Villa Borghesessa on tunnettu vainajien kokoontumispaikka. Sinne on haudattu varkaat, kulkurit ja huonomaiseiset naiset ja etsivät siellä yhä kostoaan siitä, että heidät on tuomittu ikuisesti elävien maan ja kuolleiden maailman väliin.

Ja onpa Suomen Rooman-instituutilla Villa Lantellakin omat kummituksensa. Mitähän he mahtavat tykätä remontista?

Seuraavan kerran kun vierailet Roomassa, varaa yksi ilta näiden paikkojen tutkimiseen – jos uskallat. Jos satut kuulemaan hevosten kavioiden kopsetta pimeällä Piazza Navonalla, voi olla viisainta pysytellä sisätiloissa…

Kirjoittajan huomautus: Nämä tarinat perustuvat paikallisiin legendoihin ja kansanperinteeseen. Jokainen voi itse päättää, uskooko niihin vai ei.


Kommentit

3 vastausta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *