Hups. Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt yli kuukausi (okei, melkein puolitoista). Mites tässä näin pääsi käymään?
No, heinäkuun alkupuolella en ehtinyt pakkaukseltani paljon kirjoittelemaan, kun piti miettiä, mitä nelihenkinen perhe tarvitsee kuukauden mittaan Suomessa ja mahduttaa ne kahteen matkalaukkuun ja käsimatkatavaroihin. Suomen kesä kun saattaa yllättää vaikka rapsakoilla 11 asteen mökkisäillä, kuten parina edellisenä kesänä, jolloin on sitten päädytty ostamaan fleecejä, joita ei niitä täällä yli 30 asteen helteessä tullut mieleen pakata mukaan. Tänä vuonna mukaan pakatuille sadevaatteille ja villasukille ei onneksi ollut käyttöä, eikä kesämekkoja tarvinnut kuljettaa koskemattomina takaisin Roomaan.
Suomeen päästyämme ajattelin postailla vaikkapa niistä kulttuurishokeista, joihin ulkosuomalainen etenkin ensimmäisinä päivinä kiinnittää huomiota. Kuten siihen, että Suomessa on niin tyhjää, siis vähän ihmisiä, eikä ollenkaan liikennettä, ei edes pääkaupungissamme. Ja miten valoisaa Suomessa on! Eihän siellä saa edes nukuttua. Kaupoissa tietenkin hinnat järkyttävät, vaikkakin valikoiman monipuolisuus toisaalta ilahduttaa. Ja ne kauppojen älyttömät karkkihyllymetrit ja jäätelölaarit! Mä niin veisin Suomeen tulevan ulkomaan elävän niitä ihmettelemään: näkeeköhän sellaisia missään muualla? Valitettavasti merkille tuli pantua myös julkisella paikalla olevien päihtyneiden määrä. Ja se, että palvelukulttuurissa on vielä vähän petrattavaa.
Toki olisin hehkuttanut myös kaikesta siitä ihanasta, mitä Suomesta ulkomailla kaipaan. Kuten kaikesta nauttimastani lähiruoasta: uusista perunoista, mansikoista ja muista suomalaisista marjoista, kantarelleista, kuhafileistä, paistetuista ja savustetuista muikuista. Ruisleipää sai joka aamu! Lapset joivat litratolkulla maitoa, kun se kuulemma maistuu Suomessa ihan erilaiselta (Italiassahan he eivät maitoa juo ja Valion propagandasta huolimatta en ole varsinaisesti huolissani heidän luustostaan. Paikallisessa vesijohtovedessä on saman verran kalsiumia kuin maidossa…).
Mutta nyt kävi vaan kuulkaa niin, että yhtään ei huvittanut kirjoittaa. Ei valittaa, eikä kehua. Eikä varsinkaan viimeistellä niitä Roomasta kertovia juttuja, joita muka tein varastoon lomalla julkaistaviksi. Tarkoitukseni siis ei ollut pitää taukoa, enkä ole bloginpitämiseen kyllästynyt, mutta nyt vain tuntui tärkeämmältä keskittyä vain tapaamaan läheisiä ja ystäviä, joista suurinta osaa olin nähnyt edellisen kerran viime kesänä tai vieläkin kauemman aikaa sitten. Ja nauttimaan kaikesta muustakin kivasta, jota Suomella oli tänä kesänä tarjota: suomalaisten kirjojen lueskeluun, uimiseen, saunomiseen rantasaunassa, juhliin, mölkyn pelaamiseen, ilta illan jälkeen ihastelemaan upeita auringonlaskuja …ja mainitsinko jo uimisen?
Tiedän kyllä, että taukojen pitäminen blogisynneistä suurin. Mutta ehkä ikuisesta kaupungista kertova blogi kestää jopa kuukauden mittaisen tauonkin. Aurelian muurit näkyvät yhä olevan paikoillaan, samoin lienevät Colosseum ja Pietarin kirkkokin, vaikka en ole kyllä vielä käynyt tarkistamassa.
Blogini tilastotiedot kyllä väittävät, että täällä olisi vierailtu viime kuussakin miltei 2000 kertaa, mutta toivottavasti uudet vierailijat ovat löytäneet jotain luettavaa vanhemmista postauksistani.
Nyt olemme siis takaisin Roomassa. Täällä on yhä lämmin, suorastaan kuuma. Ja ihan yhtä tyhjää kuin Suomessa! Kerrankin parkkipaikkoja on vaikka muille jakaa ja ihan portin edessä, sillä roomalaiset ovat lähteneet lomalle. Suuri osa lähistön kaupoista ja ravintoloistakin on kiinni, mutta olemme onnistuneet nauttimaan jo niin pizzaa, mozzarellaa, viikunoita kuin ilmakuivattua kinkkuakin. Ja tietenkin gelatoa! Koulujen alkuun on vielä muutama viikko, joten varsin runsasta postaustahtia en vieläkään lupaa, mutta edelliseen kuukauteen verrattuna enenevää kumminkin 🙂
Vastaa