Pari yötä sitten heräsin maanjäristykseen. En tosin aluksi tiennyt, oliko kyseessä maanjäristys vai kuvittelinko vain, kuten jo niin monta kertaa viikko sitten sunnuntai-aamuna Keski-Italiassa sattuneen maanjäristyksen jälkeen. Vaimea surina puhelimesta keskellä yötä antoi kuitenkin olettaa, että joku muukin oli tuntenut jotain. Some-aikana on helppo kysellä tutuilta ja tuntemattomilta, oliko se terremoto. Muutamia twiittejä selailtuani herätin miehenkin, kun arvelin, että hänkin haluaisi tietää uudesta maanjäristyksestä. Ei halunnut.
No kaikki eivät suhtaudu maanjäristyksiin yhtä rauhallisesti kuin puolisoni. Lisäkseni moni muukin tunnusti aamulla tunteneensa niin monta haamujäristystä, ettei enää ollut varma, oliko tärinä todellista vai vain pään sisällä. Elämäni ensimmäinen maanjäristys – emme olleet Italiassa elokuun 2016 tuhoisan maanjäristyksen aikaan – ei vielä säikäyttänyt. Itse asiassa en edes huomannut ruoanlaittopuuhissa viikko sitten keskiviikkona ensimmäistä järistystä, vasta uutiset (ja some) vahvistivat keittiöön rynnänneiden teinien havainnot oikeiksi. Pari tuntia myöhemmin talo tärisi jo huomattavasti enemmän, kattolamppu heilui ja ikkunalasit helisivät. Mutta viime sunnuntain (29.10) järistys oli kuitenkin toista luokkaa. Aikaisesta sunnuntai-aamusta huolimatta olin jo hereillä, sillä olimme ystäväperheen kanssa lähdössä parin päivän reissulle Abruzzoon. Hampaita pestessäni tunsin, miten ikkunaluukut alkoivat kolista ja –lasit helistä, sitten koko talo huojua. Huojunta tuntui kestävän ikuisuuden ja ensimmäistä kertaa tuntui, että kattohuoneisto ei ehkä olekaan kerrostalon paras paikka asua, kun siinä seisoimme ovenkarmien kohdalla miettimässä, pitääkö tässä rynnätä ulos.
Maanjäristyksen kestosta ja Roomassa asti tuntuneessa voimakkuudesta päätellen oli heti selvää, että nyt oli iso järistys kyseessä, joten hieman pelokkaasti alettiin seurata uutisia tuhoista. Ensimmäinen ajatus oli tietenkin myös koko Abruzzon matkan peruminen: Abruzzo on tunnettua järistysaluetta ja miksi ehdoin tahdoin mennä lähemmäs aamuisen maanjäristyksen keskusta. Tosin vähään aikaan järistyksen keskuksesta ei ollut tietoa ja tiedot sen voimakkuudestakin vaihtelivat. Kun parin tunnin jälkeen selvisi, että keskus on suhteellisen kaukana majapaikastamme (yhtä kaukana kuin Rooma), eikä teitäkään ole sortunut ja vielä soitto paikan päälle varmisti, että siellä on kaikki ok, päätimme kuitenkin lähteä. Onneksi, sillä Abruzzon hiljainen kuumaisema rauhoitti ihmeesti. Vaikka ensimmäisen yön valvoinkin ja olin koko ajan tuntevinani maan heiluvan.
Italialainen uutisointi maanjäristyksen jälkeen ei varsinaisesti lievittänyt pelkoa, päinvastoin. Ensimmäinen uutislähetys keskiviikon maanjäristyksen jälkeen oli todella hämmentävää katsottavaa. Uutisissa näytettiin ja luettiin ääneen ihmisten Twitteriin postaamia viestejä ja näytettiin sinne lähetettyjä suttuisia videoita heiluvista kattolampuista. Suorassa lähetyksessä! Uutisissa kerrottiin niin kuolonuhreista kuin maanjäristyksen voimakkuudestakin ja sitten tietoja korjattiin ja peruttiin. Koko aikana ei voinut tietää, mitkä tiedot perustui luotettaviin lähteisiin ja mitkä Twitterissä leviävin huhuihin. Sitä farssia seuratessa muistuikin hyvin mieleen, miksi meillä ei ole katsottu Italian televisiota vuosiin.
Kun maanjäristyksen keskus ja richterit oli saatu kohdilleen, alkoi uhkakuvien maalailu. Uutiskanava toisensa jälkeen haastatteli asiantutijoita, joiden yksimielinen näkemys tuntui olevan, että nämä maanjäristykset ovat vasta alkua ja vielä suurempi on tulossa, siis vielä suurempi kuin sunnuntain järistys. Minulla ei tietenkään ole mitään perusteita kysenalaistaa tätä, mutta toisaalta muistattehan vaikkapa Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkauksen 2010? Senkin jälkeen alettiin heti uhkailla paljon suuremman Katlan purkaantumisella, se kun on aina seurannut Eyjafjallajökullia. Ja nyt on kohta seitsemän vuotta kulunut. Valitettavasti näitä ilmiöitä ei nykytietämyksellä pystytä tarkasti ennustamaan. Ihmiset eivät kuitenkaan viikkotolkulla voi nukkua autoissaan, kuten moni kuulemma tuon viikon takaisen järistyksen jälkeen peloissaan teki.
Lokakuun järistykset eivät onneksi vaatineet ihmis- eikä tietääkseni eläinuhrejakaan, eikä vakavia loukkaantumisiakaan tapahtunut. Ihmishenkiä pelasti osin se, että suuri osa järistysalueen asukkaista yöpyi keskiviikon järistyksen jäljiltä vielä tilapäismajoituksessa ja väestönsuojissa. Hyötyäkin siitä median uudella järistyksellä pelottelustakin siis oli. Taloja, luostareita ja kirkkoja sortui nimittäin tälläkin kertaan ja niiden mukana menetettiin taas myös osa kulttuuriperintöä, surullisimpana esimerkkinä tietenkin Norciassa sijaitseva Pyhän Benedictus Nursialaisen basilika, josta jäi jäljelle vain fasadi. Elokuun ja lokakuun maanjäristyksen jäljiltä 15 000 ihmistä menetti kotinsa. Italian pääministeri Renzi on luvannut rahan riittävän jälleenrakennukseen, mutta monet tuntuvat epäilevän. Ja osa asukkaista haluaa ymmärrettävästi vain rahallisen korvauksen, jonka turvin voisi muuttaa muualle, turvallisemmalle alueelle, jossa ei olisi kipeitä muistoja.
Kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten sortuminen on saanut italialaiset pelkäämään myös Rooman kultturiaarteiden puolesta. Maanjäristys suurensi arkeologien mukaan halkeamia Colosseumissa. Tähänkin uhkakuvaan minun on jotenkin vaikea suhtautua. Olisi tietenkin ihan järkyttävää, jos yli 2000 vuotta pystyssä pysynyt Colosseum juuri meidän aikanamme sortuisi, mutta toisaalta Colosseum näyttää siltä, miltä se näyttää nyt juuri maanjäristysten, tulipahojen ja monien muiden sen kohtaamien tuhojen vuoksi. Toispuolisen ilmeensä se sai, kun sen eteläinen puoli romahti vuonna 1349 maanjäristyksessä. Silloin mistään jälleenrakennuksesta ei ollut puhettakaan, vaan kivet käytettiin surutta kirkkojen, sairaaloiden ja muiden rakennusten rakentamiseen. Jo aiemmin Colosseumia peittäneet marmorit oli ryöstetty kirkkojen rakennusmateriaaliksi. Suurin osa Colosseumin tuhoista onkin ihmisen aiheuttamia. Nykyäänkin vieressä kulkeva metro ja Mussolinin rakennuttaman tien liikenne tärisyttää Rooman ikonia ja aiheuttaa halkeamia varmasti enemmän kuin mikään maanjäristys.
Minusta tuntuu, että Colosseum selviää kyllä. Vaikka on tosin kiinnostavaa miettiä, miten kävisi jos se romahtaisikin. Rakennettaisiinko se uudelleen? Ja jos rakennettaisiin, niin tehtäisiinkö siitä samannäköinen kuin millaisena sen nyt tunnemme vai sellainen kuin se oli alun perin, valkoinen marmorilla päällystetty ehjän pyöreä amfiteatteri?
Kuten tästä pitkähköstä ja poukkoilevasta kirjoituksesta voi päätellä, monenlaisia ajatuksia pyörii päässä viime viikon maanjäristyksen jälkeen. Tunnen edelleen haamujäristyksiä, mutta en osaa varsinaisesti pelätä. Suhtaudun mahdollisiin tuleviin maanjäristyksiin vähän samalla tapaa kuin terrori-iskun mahdollisuuteen: pelossa ei voi elää ja edelleen on todennäköisempää, että menehdyn tai loukkaannun täällä liikenteessä kuin maanjäristyksessä. Anteeksi äiti, tää ei varmaan sinua lohduta 🙂
Vastaa