HUOM! Tämä artikkeli on julkaistu kirjassani ”Kylässä Italiassa” (Avain 2023, s. ) Olen lisännyt tähän väliotsikoita lukemisen helpottamiseksi, mutta muuten en ole muuttanut tekstiä.

---

Vierailemani kylät valitsen yleensä internetin kuvahaun perusteella syntyvän vaikutelman perusteella, olipa kylä sitten matkan varrella tai erillisen vierailun kohde. Kylien taustaan ja historiaan tutustun useimmiten vasta paikan päällä tai jälkeenpäin. Silti joskus käy niin, että joku kylään liittyvä tarina houkuttelee käymään paikan päällä.

Näin kävi Emilia-Romagnan alueella sijaitsevan San Leon kohdalla. Koska Italian itärannikko on minulle ylipäätään tuntemattomampaa aluetta, tein poikkeuksellisesti enemmän taustatyötä ennen matkaani Emilia-Romagnaan. San Leon kylän kohdalla mainittiin, että kylää hallitsee La fortezza del mago eli “Taikurin linna”, mutta nimitykselle en löytänyt selitystä. Miksi ihmeessä minusta melko rumaa linnaa tai oikeammin linnoitusta kutsuttiin taikurin linnaksi? 

Kuka oli kreivi Cagliostro?

Sen selvittäminen olikin sitten työläämpää, tosin paljastui, että minulla oli – jälleen kerran – aukko sivistyksessä. Suuri osa San Leon lyhyistä esittelyistä mainitsee nimittäin kreivi Cagliostron, mutta en osannut ensin yhdistää näitä kahta yhteen. Tuntuu aika usein, että italialaiset yliarvioivat ihmisten tietämyksen Italian historiasta ja sen merkkihenkilöistä. Tosin kreivi Cagliostron tarinaan tutustuessani lähes häpesin tietämättömyyttäni. Miten on mahdollista, etten ollut koskaan kuullutkaan tästä 1700-luvulla eläneestä kuuluisasta huijarista ja alkemistista, joka keplotteli itsensä Euroopan hoveihin, sotkeutui kuningatar Marie Antoinetten kaulakorutapaukseen, jonka jotkut historioitsijat sanovat johtaneen jopa Ranskan vallankumoukseen ja jonka tarina on inspiroinut lukuisia kirjoja, sarjakuvia, elokuvia ja oopperoita aina Danten Jumalaisesta näytelmästä Mozartin Taikahuiluun? 

Antakaas kun minäkin kerron kreivi Cagliostrosta, jonka vuoksi San Leon linnoitusta kutsutaan Taikurin linnaksi. Minunkin versiossani on kyse tarinasta, sillä eri lähteistä kokoamani tiedot kreivi Cagliostron elämästä ja kuolemasta olivat sen verran kirjavia, että totuudella ei tämänkään kertomuksen kanssa ole välttämättä mitään tekemistä. 

Kreivi Cagliostro ilmestyi kuin tyhjästä Lontoon seurapiireihin vuonna 1776 vaimonsa, kauniin ”kreivitär Serafinan” kanssa. Mukanaan kreivillä oli joukko suosituskirjeitä niin Roomasta kuin Espanjastakin. Kirjeet takasivat hänelle pääsyn vapaamuurariloosiin numero 289 Lontoon Sohossa ja veljeskunnan tuella samoihin piireihin muiden aatelisten kanssa. Taustastaan kreivi kertoi hyvin epämääräisesti. Toisille hän kertoi eläneensä Maltalla Pyhän Johanneksen ritarien eli temppeliherrojen perillisten kasvatuksessa, toisille taas olevansa syntynyt “idässä” ja matkustelleensa muun muassa Egyptissä ja Tunisiassa, jossa hän oli oppinut taikakeinoja ja perehtynyt okkultismiin. 

Todellisuudessa kreivi oli nimeltään Giuseppe Balsamo ja hän oli syntynyt juutalaiseen perheeseen Sisiliassa, Palermon köyhimmällä asuinalueella. Kunnollisen juutalaisperheen musta lammas karkasi kotoaan kovin nuorena, eikä ole tarkkaa tietoa, missä Balsamo oikeasti perehtyi alkemiaan ja oppi taikurin temppunsa, joilla hän viihdytti pitkästynyttä hoviväkeä ympäri Eurooppaa. Aikalaisten kertomusten mukaan kreivi Cagliostro osasi muuttaa kivet kullaksi ja jalokivet suuremmiksi. Koska nämä palautuivat kuitenkin ennalleen esitysten jälkeen, tutkijat uskovat Cagliostron käyttäneen suggestiota, jota ei vielä tuolloin tunnettu Euroopassa. 

Kuvankauniin vaimonsa Balsamo oli yhden lähteen mukaan tavannut roomalaisessa vankilassa, jossa tämä tai molemmat olivat aviorikoksesta tuomittuna. Mistään suuresta rakkaustarinasta ei ollut kyse, sillä kreivin ylhäisissä piireissä järjestämät taikuriesitykset, spiritistiset istunnot, ihmeparannukset ja hänen aatelistolle hyväänhintaan myymänsä ikuisen nuoruuden eliksiiri eivät yksin elättäneet pariskuntaa, vaan kreivi sai suuren osan tuloistaan nuoren ja kauniin vaimonsa parittamisesta. Kreivi kreivittärineen kiersi Englannin lisäksi Puolassa, Saksassa, Kuurinmaalla eli nykyisellä Baltian alueella ja jopa Venäjällä asti, jossa hän pyrki Katariina Suuren suosioon siinä kuitenkaan onnistumatta. Tsaaritar nauroi pikkumiehen silmänkääntötempuille ja liehittely-yrityksille ja kirjoitutti hänestä heti pari huvittavaa näytelmää kreivin poistuttua hovista. Muun Euroopan kerma ei nähnyt yhtä tarkkanäköisesti kreivi Cagliostron sepitelmien läpi, vaan hänestä tuli kuuluisa maagisten voimien ja ihmeparannusten mestari, jonka liikkeitä seurattiin myös lehdistössä. 

Marie Antoinetten kaulakoru: aineksia monen tuotantokauden epookkidraamaan

Kreivi ja kreivitär päätyivät myös Ranskan hoviin, josta alkoi kreivin huijariuran käännös kohti loppuaan. Ranskassa kreivi nimittäin sotkeutui kuuluisaan Marie Antoinetten kaulakorutapaukseen. Jos tämäkin skandaali on pyyhkiytynyt muististanne kuten minulla, kertaan seuraavaksi tapahtumien kulkua lyhyesti. Skandaalista tosin saisi monen tuotantokauden epookkidraaman, niin paljon meheviä yksityiskohtia siihen liittyy. Ja on siitä niin kirjoja kuin elokuvia tehtykin, sillä se tuhosi lopullisesti jo ennestään epäsuositun kuningatar Marie Antoinetten maineen, vaikka kuningatar syytön koko kaulakorutapaukseen olikin. 

Skandaalin keskiössä on valtava timanttinen kaulakoru, jonka Ranskan kuningas Ludvig XV teetätti rakastajattarelleen. Kaksi miljoonaa livreä (14 miljoonaa euroa nykyrahaksi muutettuna) maksaneen ja 600 timantista koostuneen kaulanauhan tekemisessä kesti niin kauan, että kuningas ehti kuolla isorokkoon. Korun tehneet pariisilaiset jalokivikauppiaat tarjosivat kaulakorua seuraavalle kuninkaalle Ludvig XVI:lle, joka aikoi lahjoittaa korun puolisolleen Marie Antoinettelle.

Tuhlaavaiseksi syytetty Marie Antoinette ymmärsi, että niin kalliin lahjan ostaminen heikentäisi hänen asemaansa entisestään. Lisäksi muotitietoinen kuningatar piti kaulakorua mauttomana, joten hän kieltäytyi lahjasta. 

Samaan aikaan kuningattaren suosioon yritti muuan ranskalainen hoviherra ja kardinaali Louis de Rohan, johon Marie Antoinette suhtautui kylmäkiskoisesti.

Kuningatar oli nimittäin saanut tietää, että kardinaali oli puhunut epäkunnioittavasti hänen äidistään keisarinna Maria Teresiasta asuessaan tämän hovissa Wienissä, mistä kardinaali myöhemmin karkotettiin huikentelevaisen elämäntapansa vuoksi. Kardinaali ei ilmeisesti ollut tottunut naisten epäsuosioon ja tuli onnettomuudekseen vannoneeksi tuoreelle rakastajattarelleen, eräälle kreivitär Jeanne de la Mottelle, hankkiutuvansa kuningattaren suosioon keinolla millä hyvänsä. Todellisuudessa kreivitär oli nimittäin kiristäjä ja huijari, joka väitti olevansa kuningas Henri II:n avioton pojantytär. Kreivitär oli naimisissa Nicholas de la Motten kanssa, joka puolestaan oli itse julistautunut kreiviksi, vaikka hänellä ei aatelisia sukujuuria ollutkaan. Kuinkahan paljon näitä valekreivejä ja -kreivittäriä mahtoi Euroopan hoveissa tuolloin liikkua? 

De la Motten pariskunta ystävineen kehitteli katalan ja varsin mutkikkaan juonen, jolla kardinaali saatiin uskomaan päässeensä kuningattaren lähipiiriin. “Kreivitär” de la Motte uskotteli de Rohanille olevansa kuningattaren sydänystävä, mutta kateellisten juorujen vuoksi ystävyys pidettiin salassa. Hän tarjoutui välittämään kardinaalin kirjeen kuningattarelle ja puhumaan tämän puolesta. Kardinaali sai ystävällisen vastauksen kirjeeseensä Marie Antoinettelta ja aloitti säännöllisen kirjeenvaihdon tämän kanssa. Todellisuudessa de la Motten entinen rakastaja Rétaux de Villette kirjoitti kaikki kuningattaren nimissä tulleet vastauskirjeet. Tässä vaiheessa tarinaa olin jo hieman seonnut laskuissa rakastajien ja rakastajattarien määrässä. Ilmeisesti noina aikoina yksiavioisuus ei ollut kovassa huudossa, eikä kardinaaleiltakaan edellytetty selibaattia kuin muodollisesti. Ainakin kardinaali de Rohan taisi pitää itseään aikamoisena naistenmiehenä, sillä hän ei lainkaan yllättynyt, kun kreivitär de la Motte kertoi Marie Antoinetten haluavan tavata kardinaalin keskellä yötä Versailles’n palatsin puistossa. Yöllisessä tapaamisessa kuningatarta esitti pariisilainen näyttelijätär Le Guay d’Oliva, joka oli tunnettu yhdennäköisyydestään kuningattaren kanssa. Tapaamisen jälkeen kardinaali oli vakuuttunut, että kuningatar on suorastaan hullaantunut häneen, eikä siksi epäillyt lainkaan, kun kuningatar pyysi häneltä huomattavia summia salaisiin hyväntekeväisyyshankkeisiinsa. Todellisuudessa rahat päätyivät tietysti kreivitär de la Mottelle, joka niiden turvin sai vahvistettua asemaansa hovissa ja muutkin uskomaan olevansa Marie Antoinetten ystävä. 

Tässä vaiheessa on syytä kertoa, mikä oli kreivi Cagliostron osuus tarinassa. No, huijarikreivimme oli mukana juonessa ja hän oli siksi voinut ennustaa kardinaalille melko yksityiskohtaisestikin, että jotain hyvää tapahtuu tämän elämässä. Myös kyky nähdä tulevaisuuteen kuului siis hänen maagisiin voimiinsa. 

Koko sepitelmä huipentui, kun kreivitär sai kardinaalin uskomaan, että MarieAntoinette haluaa ostaa salaa arvokkaan timanttikaulakorun pariisilaisilta jalokivikauppiailta. Kardinaali toimitti jälleen kerran kreivittären entisen rakastajan väärentämän kirjeen korukauppiaille. Nämäkään eivät epäilleet salaisen toimeksiannon todellisuutta, mikä kertoo Marie Antoinetten senaikaisesta maineesta. Osapuolet sopivat, että kaulakoru maksetaan neljässä erässä. Kardinaali lainasi rahat ensimmäiseen erään ja koru annettiin kreivitär de la Motten välitettäväksi. Kuningattaren sijaan kreivitär toimitti korun aviomiehelleen, joka matkusti Englantiin ja alkoi myydä korua kivi kerrallaan.

Monisyinen huijaus paljastui, kun toista erää ei kuulunut ja jalokivikauppiaat olivat suoraan yhteydessä kuningattareen. Kardinaali pidätettiin näyttävästi kesken saarnan, samoin tahoillaan kreivitär de la Motte, kirjeet väärentänyt de Villette ja kreivi Cagliostro. Kuningatarta esittänyt näyttelijä löydettiin Pariisista. 

Cagliostro pääsi siis tutustumaan Bastiljin vankilan olosuhteisiin. Vankilassa valekreivi kirjoitti varsin värikkään omaelämäkerran, joka kasvatti hänen suosiotaan entisestään. Huijauksen uhri kardinaali de Rohan ja Cagliostro kuitenkin todettiin syyttömiksi ja heidät vapautettiin yhdeksän kuukauden vankeuden jälkeen. Vaikka Marie Antoinettella ei ollut osuutta tapahtumiin, kansan mieliin jäi kuitenkin epäily siitä, että kuningatar oli koko skandaalin takana ja sittenkin havitellut ökykorua itselleen.

Pidätys ja tuomio Roomassa

Vapauduttuaan Bastiljista Cagliostro katsoi parhaaksi lähteä käymään Roomassa, jossa hänet ilmiannettiin inkvisitiolle. Monien lähteiden mukaan ilmiantaja olisi ollut hänen vaimonsa, mutta toisaalta tämäkin pidätettiin yhtaikaa Cagliostron kanssa joulukuussa 1789. Todisteita kreivin kerettiläisyydestä saatiin yllin kyllin hänen pitämästään egyptiläisen vapaamuurariyhdistyksen rituaalista, johon osallistui kaksi inkvisition vakoojaa: mustan kankaan peittämällä pöydällä oli pääkalloja, eläviä käärmeitä lasipulloissa, täytettyjä pöllöjä ja paljon muuta harhaoppisuudesta kielivää rekvisiittaa.

Kreivi suljettiin Castel Sant’ Angelon vankilaan odottamaan todennäköistä kuolemantuomiota. Cagliostro ehti virua vuoden verran Castel Sant’ Angelossa, koska inkvisitio ei halunnut panna tuomiota täytäntöön kreivin nauttiman kansansuosion vuoksi. Kreivin oikeusjuttua seurattiin myös aikansa sanomalehdissä. Lopulta valekreivin kohtalo annettiin paavin käsiin, joka määräsi tämän elinkautiseen vankeuteen San Leon linnoitukseen, jota pidettiin paikkana, josta on mahdoton paeta.

San Leossa kreivi muurattiin sisään ovettomaan selliin, jossa ei ollut kuin pieni aukko. ”En kuole”, hänen sanotaan toistaneen vanginvartijoille, ”en voi kuolla”. Kuinka ikuisen nuoruuden eliksiirin tislannut mies voisikaan kuolla? Viisi kokonaista vuotta hän sinnitteli vankilassaan kunnes “toukokuussa armon vuonna 1795 Cagliostron kreivinä tunnettu Giuseppe Balsamo kuoli osoittamatta mitään katumuksen merkkejä, riistettynä pyhän äitikirkkomme yhteydestä, 52 vuoden, kahden kuukauden ja 28 päivän iässä.” 

Cagliostron haudalle ei voi viedä kukkia, sillä kukaan ei tiedä, missä se on. Cagliostrolta evättiin tietenkin oikeus kirkolliseen hautapaikkaan ja hänet on haudattu johonkin vuorille, joilla monet ovat kertoneet tavanneensa harhailevan kreivin. Toiset sanovat kreivin kummituksen ilmestyvän aina täysikuun aikaan linnalle vievälle tielle. 

Yksi syy kylähulluuteni on se, ettei voi koskaan tietää minkälaisia tarinoita niihin kätkeytyy, mutta kertomukset kreivi Cagliostrosta ja kaulakoruskandaalista ovat ihan omaa luokkaansa. Vaikka kreivi loppujen lopuksi liittyi melko viitteellisesti San Leoon, käytin tässä monta sivua hänen tarinansa kertomiseen, jotta ymmärtäisitte, miksi minun oli suorastaan pakko päästä San Leon kylään! Tunsin olevani ainakin yhden käynnin velkaa kylälle, jonka ansiosta vietin monta hetkeä viihdyttävän historiallisen draaman parissa. 

San Leo

Kreivi Cagliostro kytkeytyi mielessäni San Leoon niin vahvasti, että ilman muuta oletin parkkipaikalla ja kylään johtavan käytävällä olevien muraalien esittävän häntä. Vasta takaisin palattuani huomasin, että en osaa erottaa 1400-luvun miesten muotia 1700-luvusta, sillä muraali esitti Federico da Montefeltroa, jonka syntymästä tuli kuluneeksi 600 vuotta sinä vuonna. Montefeltro oli Urbinon ruhtinas ja kondottieeri eli palkkasoturipäällikkö. Hän oli myös nykymuotoisen taikurin linnan alkuperäinen omistaja. 

Paikalla on ollut linnoitus jo roomalaisten ajoilta alkaen. Keskiajalla linnoitus oli vuoroin niin bysanttilaisten, goottien, frankkien kuin langobardienkin hallussa. 1000-luvulla silloin Montefeltroksi kutsutun San Leon valtasi Montecopiolon aatelissuku, joka alkoi kutsua itseään paikan mukaan Montefeltron kreiveiksi. 1300-luvulla linnoitus oli vuoroin Montefeltron kreivien vuoroin Malatestan mahtisuvun hallinnassa. Nykyisen muotonsa linna sai, kun nuori Federico da Montefeltro uudisti sen silloisen sodankäynnin mukaiseksi. Paikalla ollut keskiaikainen linna ei enää riittänyt tuliasein käytäviä hyökkäyksiä vastaan, joten Montefeltro rakennutti sen tilalle jykevän kivilinnan tykkeineen. Linna ehti olla myös Borgian ja Medicin mahtisukujen hallussa ennen kuin Urbino liitettiin Paavin valtioihin, jolloin myös linnoitus siirtyi kirkkovaltion haltuun. Pahamaineiseksi vankilaksi se muutettiin 1700-luvulla ja inkvisitio sulki entisiin sotilaskammioihin muitakin paavin vihollisia kuin kreivi Cagliostron. Kreivi ei myöskään ollut ainoa, joka kuoli vankilassa hämärissäolosuhteissa. Kaiken kaikkiaan linnoitus on nähnyt niin paljon kuolemaa, että sen ympärillä voisi olla haamujen ruuhka, jos kaikki palaisivat kreivin tapaan kummittelemaan kuolinpaikalleen. 

Taikurin linna oli jo sulkemassa oviaan, kun hieman hengästyneenä saavuin paikalle. Viimeinen osuus noususta linnoitukselle kävi kuntoni päälle, minkä tulkitsin tietenkin tarkoittavan, että minun pitää kohottaa kuntoani vielä enemmän keskiaikaisten kylien portailla ja kuntopoluilla. Oikeastaan linnan ovet olivat vielä auki, mutta koska en nähnyt ketään linnoituksen sisäpihalla, enkä lippuluukulla, en uskaltanut mennä sulkemisajan jälkeen enempää sisälle päin. En nimittäin halunnut, että joku sulkisi ovet sillä välin ja jäisin linnaan vangiksi kummituskreivi mahdollisesti seuranani. Linnan katolta ja tornista olisi varmaan auennut mahtavat maisemat, mutta eivät ne hullummat olleet sen edustaltakaan, josta näki San Leon kylän lisäksi pitkälle laaksoon. Minusta ei tuntunut kuitenkaan mukavalta jäädä yksin linnan edustalle maisemia ihailemaan ja kun näin vahtimestarin ajavan pois, päätin itsekin laskeutua itse kylään. 

Kuollutta kreiviä ja mahdollisia muita kummituksia lukuun ottamatta San Leo vaikutti varsin elävältä pikkukylältä. San Leon kunnassa on alle 3000 asukasta, mutta matkalla keskuspiazzalle ohitin leipomon, ainakin kolme trattoriaa, hotellin ja pari baaria. Etäämmällä toisen kirkon takana näin pizzeriankin! Kirkkojakin historiallisessa keskustassa on ainakin kaksi: Duomo, jonka perusta on rakennettu jo 600-luvulla ja pienempi Madonna della Loretan kirkko. Jälkimmäisessä oli loppumaisillaan messu ja todistin jälleen kerran, miten arkipäiväinen tapahtuma se on Italiassa: messun jälkeen jotkut kiirehtivät koteihinsa, osa jäi piazzalle juttelemaan ja osa suuntasi kahville tai muiden virvokkeiden pariin. 

Kirkkoa kutsuvammalta minusta näytti kuitenkin taverna, jonka edustalla mukulakivikiveykselle asetetut pöydät punavalkoruudullisine pöytäliinoineen ja yksinkertaisine puutuoleineen olisivat muualla näyttäneet kliseisiltä, mutta San Leon pittoreskille piazzalle ne sopivat täydellisesti. Päätin palkita itseni aperitiivilla. 

Sisällä tavernassa minua odotti näky, jota en usko koskaan näkeväni suomalaisen syrjäkylän kuppilassa. Pöydässä istui nimittäin neljän eri-ikäisen työmiehen seurue – edessään kuohuviinilasit. Tosin osalla miehistä oli kuoharin vieressä pieni snapsilasikin. Mahtoikohan siinä olla kreivi Cagliostron reseptillä valmistettua ikuisen nuoruuden eliksiiriä eli yrttilikööriä, jota myydään paikallisessa liquorificiossa Via Rosalla? Olisi pitänyt kysyä miehiltä heidän todellista ikäänsä. 

Ajaessani kohti San Leon lähellä sijaitsevaa agriturismoa, josta varannut majoituksen ja illallisen, katselin vuorille, mutta en nähnyt siellä tanakkaa taikurikreiviä. Harmi, sillä olisin voinut kiittää häntä, että hänen maagiset voimansa saivat minut tutustumaan suloiseen San Leon kylään.