Viime päivinä kaupungilla on huomannut, että turistikausi on taas alkanut: väkeä on kaduilla paljon enemmän kuin vielä kuukausi sitten. Myös moni suomalainen on tullut keväiseen Roomaan, sillä äskeisellä käynnillä Trastevereen näin useammankin suomalaisseurueen. Ainakin tällaisen ulkosuomalaisen on helppo tunnistaa suomalaiset katukuvasta, vaikka nämä eivät puhuisi sanaakaan. Me nimittäin näytetään kaikki samalta.  Tämä aiheuttaa aina kiusallisia tunteita Suomen vierailuilla, kun jokainen vastaantulija näyttää niin tutulta, ettei tiedä, pitäiskö tervehtiä vai ei.

Tiedän, että suomalaiset eivät tykkää siitä, että heidät tunnistetaan heti suomalaisiksi. Siksi en yleensä yksin ollessani sanokaan mitään, mutta lasten seurassa supatan vähintään heidän tietoonsa, jos vaikkapa ratikassa tai muussa lähituntumassa on suomalaisia. Meillä kun on tapana hyödyntää usein tätä harvinaista salakieltämme ja puhua henkilökohtaisuuksia ja joskus jopa kommentoida kanssaihmisiä, koska eiväthän he kuitenkaan suomea ymmärrä. Toisinaan en malta olla antamatta hyviä neuvoja, jos kuulen suomalaisten etsivän esimerkiksi ravintolaa tai tietä jonnekin tai jos törmään suomalaisiin lähikaupassani kuten taannoin. Yleensä vinkkini on otettu vastaan kiusaantunein kiitoksin ja mitään lisää ei takuulla ole kysytty. Suomalaisista ei mikään tunnu olevan yhtä ärsyttävää kuin törmätä toiseen suomalaiseen ulkomaan lomalla –  tässä suhteessa kuulun tosin itsekin samaan joukkoon. Toisinaan olen kuitenkin heittäytynyt juttusille toisten suomalaisten kanssa täällä Italiassa, mutta seuraavien kokemuksien perusteella ei ehkä ois kannattanut…

Kohtaaminen jalkapallo-ottelussa

Kun ostaa lippua italialaiseen jalkapallo-otteluun, lipputoimisto vaatii kopion passista, tutkintotodistuksesta, väestörekisteriotteesta ja tuoreimmasta verikokeesta.  No ei nyt ihan, mutta maata pitää tunnustaa eli kansallisuus ilmoittaa ja kopio passista toimittaa. Tällä perusteella voidaan sitten kätevästi sijoittaa samaan katsomoon liput ostaneet suomalaiset vierekkäin. En oikeasti tiedä, tapahtuuko näin turvallisuussyistä vai vaan siksi, että italialaisista itsestään mikään ei varmaan olisi kivempaa kuin katsoa fudista maanmiehiensä kanssa.

Pari vuotta sitten ostin perhelipun AS Roma – Napoli-otteluun. Paikat löydettyämme huomasimme,  että sekä takana että vieressä oli suomalaisperhe. Tässä tilanteessa tietenkin ilmaisin heti suureen ääneen, että samasta maasta ollaan ja kieltä ymmärretään, ennen kuin jompikumpi osapuoli ehti sanomaan jotain noloa. Paikalleni istuuduttani ihmettelin vielä vieressäni istuvalle miehelle, että mitenhän näin sattuikin, että näin monta suomalaista on vierekkäin.

”Varmaan vaan huonoa tuuria”, totesi tämä siihen. Ei sit juteltu sen enempää.

Kohtaaminen pohjois-italialaisessa pikkukylässä

Asuimme kymmenisen vuotta sitten (iiks, voiko siitä olla niin kauan!) muutaman vuoden Pohjois-Italiassa Maggiore-järven rannalla melko pienessä kylässä, jossa ei paljon turisteja ollut, muita ulkosuomalaisia kylläkin, koska siellä sijaitsee Euroopan Unionin yhteistutkimuskeskus, jonka vuoksi mekin siellä siis olimme. Kerran bongasin parin Suomesta käymässä olevan kaverini kanssa tuon keskuksen lähettyviltä ryhmän parikymppisiä, joista näkyi kaivolta kotia, että ovat Suomesta. Yhden olalla keikkuva Marimekon kassi vahvisti asian.

Illalla satuimme bongaamaan saman seurueen pikkukylän raitilla kävelemässä. Hidastin autoa, kaveri veivasi ikkunan auki ja tervehti iloisesti suomeksi  ”Terve!” ja minä huutelin kuskin paikalta asuvani kylässä ja kyselin, tarvisko seurue jotain paikallisvinkkejä tai muuta opastusta.

”Meillä on navigaattori.”, vastasi säikähtäneen näköinen seurue torjuvasti. Selvä. Se varmaan kertoikin heille sit, että siinä lähimmässä ristorantessa on ihan paskat pizzat.

Kohtaaminen Sardinian rannalla

Olimme lomalla Sardiniassa toukokuussa. Yhdellä sen lukuisista ja siihen aikaan melko autioista rannoista vastaan tuli toinen suomalaisperhe. Tämä kohtaaminen poikkeaa sikäli edellisistä, että perheen alkoi heti puhumaan. Tai oikeastaan valittamaan siitä, ettei ravintoloissa ole lastenlistaa. Arveli varmaan meidän yhtyvän marinaan, kun mukana oli pieniä lapsia.

Eipä tiennyt raukka, minkälaiselle lastenlistojen vihaajalle erehtyi valittamaan. Mä en nimittäin ole koskaan tajunnut, miksi lapsille pitäis olla ravintolassa ranskalaisia, nauravia nakkeja ja muuta roskaruokaa, kun ne ihan hyvin vois syödä samaa kuin aikuisetkin, vaikka pienempinä annoksina. Etenkin Italiassa erillinen lastenmenu olisi ihan älytön, kun tarjolla on joka ravintolassa muutenkin pastaa ja pizzaa, jotka yleensä lapsille maistuvat. Ja kaikki voi tilata aina puolikkaina annoksina lapsille. Ja jos listalta ei löydy pikku kullanmurulle mieluisaa syötävää. aina voi tilata pasta al pomodoron,  pastaa tomaattikastikkeella tai vaikka pasta biancan, pelkkää makaronia. Niitä ranskalaisiakin löytyy useimmiten.

Kaiken tämän saatoin vuodattaa valittajanaiselle, eikä hän luultavasti koskaan enää puhu toiselle suomalaiselle lomamatkallaan…

Mites te, kun kohtaatte toisen suomalaisen lomalla, lähdettekö vaivihkaa toiseen suuntaan vai vaihdatteko kuulumisia ja kyselette kokemuksia? Olisi kiva kuulla myös teidän parhaat tarinat kohtaamisista. Antaa palaa siis kommenttikenttään!